how am i gonna be strong without you?

Torstai pääs mun elämäni huonoimpien päivien listalle. Enpä oikein tiedä miten tämän pukisin sanoiksi niin kerron koko jutun kiertokulun.
Oltiin sovittu että liikutan Mátturin. Hain ponin tarhasta ja puunasin kuntoon ja sitten suunnattiinkin kentälle. Aattelin juoksutella vähän aluks kun tiesin että ponilla olisi sikana virtaa. Máttur ei olisi jaksanut keskittyä ja oli kovasti sitä mieltä että hän joko laukkaa täysiä ja punkee, tai sitten pörrää mun ympärillä pienellä voltilla. Sain ponin kuitenkin jonkin ajan juoksutuksen jälkeen kulkemaan ihan ok tähän suuntaan.
Sitten vaihdettiin suuntaa ja tappelu alkoi. Vasen kierros on juoksuttaessa aika paljon vaikeampi ja ensimmäiset 10 minuuttia käytettiin siihen että saisin ponin edes kulkemaan eteenpäin. Itkuhan tässä meinas useempaankin otteeseen päästä kun tuntui että mistä ei mitään tule. Välillä tuli jo sellainen olo että luovutan kohta, mutta tossa ponissa on jotain sellasta joka saa mut jaksamaan vaikka kuinka tuntuis vaikeelta. Pitkän keskustelun jälkeen saatiin kuitenkin tähänki suuntaan hetkellisesti onnistunutta juoksutusta.
Selkään kun olin nousemassa tein sellasen virheen että katsoin puhelinta. Mátturin omistaja oli pistänyt viestiä ja ajattelin sen lukea, koska oletin että se liittyisi jotenkin Mátturin liikuttamiseen.

Luin viestin, murruin täysin.. Mátturin omistaja kertoi että joutuu myymään ponin. Ennenkun sain viestin edes luettua loppuun itkin jo silmiä päästäni. Tallin yhden yksityishevosen omistaja luuli mun tippuneen pahasti kun kentällä vollotin sen mitä kerkesin. Parhaani mukaan yritin itteeni keräillä mutta käytännössä se oli mahdotonta tossa tilanteessa. Halusin kuitenkin vielä ponilla ratsastaa sillä aion ottaa joka hetkestä tuon ponin kanssa kaiken ilon irti. Ratsastelin siinä sitten hetken ja samalla pyyhin kyyneleitäni. Tilannetta ei helpottanut se että poni meni aivan mielettömän kivasti.
Ratsastuksen jälkeen hoidin ponin pois ja lähdin tallilta.

Ymmärrän kyllä täysin sen että aina ei vain pysty pitämään heppaa vaikka haluaisi, niin paljon kun se sattuukin. Mä en tajua miten mä aina onnistun ihastumaan näin vahvasti joihinkin heppoihin ja just kun alkaa sujua niin matto lähtee jalkojen alta. Noh ehkä mua vaan ei oo luotu olemaan onnellinen. Oon kyl maailman kiitollisin siitä että oon kyseiseen poniin ja sen omistajaan saanu tutustua, molemmat on aivan huipputapauksia ♥ Mátturia vielä liikuttelen niin kauan kun poni nykyisellä omistajallaan on.